Hyppäsimme Pirita Span kohdalta bussiin ja hurautimme kuuden pysäkinvälin Teletornille. Busseja kulkee tornin ohi monta, joten aikatauluja ei tarvitse kovin tarkkaan syynätä. Bussit on siistejä, rattaiden kanssa matkustaa vaivattomasti ja kuskille voi maksaa matkan käteisellä. Tai olla halutessaan maksamatta - kukaan ei kysele lippuja.
 |
| Sisääntulon yhteydessä on näyttely, josta löytyi tuttu vuosiluku. |
Teletorn uusittiin vuonna 2012 eli jo kuusi vuotta sitten. Sisustus on kuitenkin hyvin säilynyt ja yleisilme on edelleen siisti ja ihan ajanmukainen.
Kaikkialla on jotain hauskaa ja mielenkiintoista. Valaisimet ovat jaloistaan katossa kiinni olevia isopäisiä ukkeleita. On väriä ja kuvioita, katsottavaa ja kosketeltavaa. Lapset olivat riemuissaan!
Hissi hurautti meidät 21. kerrokseen, 170 metriin, tornin huipun ollessa 314 metrissä.
Edessä oleva näkymä oli melkein futuristinen. Näköalatasanne oli täynnä omituisia tötteröitä! Jos lapset olivat alakerrassa riemuissaan, nyt he olivat suorastaan riehakkaita.
Hetken maisemia puoliväkisin ihailtuaan he ryntäsivät tutkimaan tötteröiden antia. Niissä oli karttoja, tietoiskuja, videopätkiä, visailuja, musiikkia (isi, isi, täältä kuuluu Ramonesia!)... lapset viihtyivät tötteröiden parissa pitkään. Ehkä koululaisille ja kauempaa ulkomailta tuleville niiden anti on parhaimmillaan.
Lattiassa oli siellä täällä pieniä aukkoja. Oli veikeä tunne seista reiän päällä ja katsella näkymää 170 metriä alas maahan. Onneksi reikien vieressä oli kytkimet, joista näkymän sai myös pois päältä. Tämän kytkimen ränkkääminen oli 2-vuotiaan mielestä ehkä parasta ikinä.
Välillä ipanat halusivat ottaa juoksuleikkiä. Tai tehdä kuperkeikkoja kokolattiamatolla. Tai seistä päälleen sohvatuoleilla. Nauru raikasi ja muiden vierailijoiden lapset yhtyivät mukaan leikkiin.
Yläkerran ravintola oli tyylikäs ja siisti. Niin tyylikäs, että hieman hävetti meidän lasten sirkus. Hintatasoltaan se oli yllättävän edullinen, vaikkei tällä kertaa siellä ehditty ruokailemaankaan. Samassa yhteydessä on myös pieni kahvila, joten lyhyempikin tauko onnistuu siellä mainiosti. Ravintolasta pääsee ulkona olevalle näköalatasanteelle. Muista siis ottaa talvella takki mukaan yläkertaan!
Ravintolan ainoa harmitus tuli pelkästään alakerrassa sijaitsevista vessoista. On tosi ärsyttävää kiikuttaa molempia lapsia vuoron perään pitkän matkan päähän pissalle.
Niin, näki sieltä tornista tosiaan maisemiakin. Nyt näkymä oli hieman talvisen ankea, mutta varmasti kesällä saa maisemastakin vielä enemmän irti. Vaikka itse näköalatasanne menee kiinni joka päivä kello 18, on ravintola auki viikolla iltayhdeksään ja viikonloppuisin yhteentoista asti. Sieltä näkee siis kaupungin valomeren pimeän tultua. Me ei kyetty olemaan niin pitkään.
Liput Teletorniin maksoivat meiltä aikuisilta 10 €/henkilö ja alle 7 vuotiaamme pääsivät ilmaiseksi. Netistä ostamalla välttäisi ruuhkat, mutta meidän käydessä koko tornissa ei montaakaan ihmistä meidän lisäksemme ollut. Ehkä aiemmin päivällä ollut legendaarinen porrasjuoksu vaikutti asiaan.
Teletornissa mainostettiin hurjapäille myös järkyttävän kuuloista Äärelläkävelyä, siinä jollekin huimapäälle haastetta. Äärelläkävelyssä saa tepastella näköalatasanteen 22. kerroksen ulkoreunalla - tietenkin turvavaljaissa - 25 euron hintaan. Ei tällä kertaa...
Joskus sitä lapset nauttii odottamattomista asioista. Onneksi niin, sillä se antaa hyvän syyn suunnitella reissuille aina muutakin, kuin pelkkiä lasten leikkipuistoja - jotka toki nekin ovat meidän reissuilla aina toivelistalla.
Teletorn sijaitsee Tallinnan keskustasta noin 20 minuutin ajomatkan päässä, joten kannattaa varata vierailulle hyvin aikaa!
Lue lisää täältä: Tallinna Teletorn // viralliset sivut suomeksi
